Aivoni ajattelevi, kynäni kirjoittavi..

2. marras, 2018

Julkaistu: Pirkkalainen 31.10.2018

Omaishoito on erittäin kustannustehokasta hoitoa. Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitotilannetta, mutta omaishoitosopimuksen on saanut vain n. 40 000 hoitajaa. Ilman omaishoitoa kuntien terveydenhuolto romahtaisi, sillä hoidettavien määrä on suuri. Ilman omaishoitajaa kaikki nyt läheistänsä hoivaamat ihmiset siirtyisivät julkisen terveydenhuollon vastuulle. Monet omaishoitajat ovat hoitosuhteen ohessa ansiotyössä, eli heidän työpanoksensa yhteiskunnalle on kaksinkertainen.

Osa omaishoitajista haluaa pysyä työelämässä kiinni ja ansiotyö lisäisikin heidän hyvinvointiaan ja samalla parantaisi taloudellista tilannetta. Osaamisen ylläpitäminen on yhteiskunnallisestikin tärkeää ja työn luomat sosiaaliset suhteet vaikuttavat positiivisesti omaishoitajan hyvinvointiin. Monet omaishoitajat ovat hyvin koulutettuja ja heillä on paljon osaamista, joten yhteiskunta hukkaa paljon tuottavaa työvoimaa, mikäli omaishoitajien työn vastaanottamista tällä hetkellä haittaavia kannustinloukkuja ei selvitetä ja pyritä purkamaan.

Toisaalta osalle omaishoitajia ei ole ehtinyt kertyä koulutusta eikä työkokemusta, joten ovat haavoittuvassa työmarkkina-asemassa, kun omaishoito syystä tai toisesta päättyy.

Omaishoitaja törmää pitkältä samanlaisiin kannustinloukkuihin kuin monet muutkin. Esimerkiksi ottaessaan vastaan pätkätyötä, voikin menettää jonkin etuuden, esimerkiksi asumistuen. Taloudellisten kannustinloukkujen lisäksi työvoimapoliittiset kannustinloukut haittaavat osallistumasta työelämään. Monet omaishoitajat jättävät kertomatta, että ovat omaishoitajia. Heillä on realistinen pelko, että se vaikuttaisi työnsaantiin. Ilmoittautuessa työttömäksi työnhakijaksi ei voi hakea osapäivätyötä, vaan on osoitettava olevansa käytettävissä kokopäivätyöhön.

Omaishoitajan työllistymistä tukisi joustavat työkäytännöt sekä työyhteisön ymmärtävä suhtautuminen omaishoitajuuteen. Konkreettisina toimenpiteinä esimerkiksi osapäivätyö, työaikapankki, vuorotteluvapaa sekä etätyön mahdollisuus. Joissakin tapauksissa työnantaja on järjestänyt omaishoidettavalle sijaishoitoa – tämä on usein edullisempi vaihtoehto kuin jos korkeasti palkattu työntekijä joutuisi jäämään kotiin hoitamaan. Palkattomat vapaapäivät tarvittaessa madaltaisivat omaishoitajaa ottamaan työtä vastaan.

Paperityön runsaus voi lannistaa kenet tahansa ja tiedon saanti on haasteellista ja usein sirpaloitunutta.Omaishoito voi olla äärettömän raskasta ja sitovaa eikä voimavaroja byrokraattisten kannustinloukkujen taklaamiseen riitä.

Yksi syy siihen, että omaishoitaja ei uskalla työllistyä, on ongelmat sijaishoidossa. Vaihtoehtoja erilaisiin omaishoidon tilanteisiin ei aina ole saatavilla. Vapaapäivät jäävät käyttämättä, mikäli osa vapaasta kuluu hoidettavan kuljettamiseen toiselle paikkakunnalle, pelko vaihtuvista hoitajista tai jos hoidon taso ei miellytä.

Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se joustamaton työelämä. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan esimerkiksi työaikojen ja vapaiden järjestelyn osalta. Ansiotyön ja omaishoidon joustava yhteensovittaminen onkin kannattavaa henkilöstöpolitiikkaa.

2. marras, 2018

Aamulehti: 31.10.2018

Suomeen tulijoiden työllistymisestä Shaidul Kazi  (AL 27.10) korosti kielen oppimisen tärkeyttä ammattitaidon ohella. Jotta sinne asti päästäisiin, pitäisi tuen kohdistua jo päiväkoti-ikäisiin.

Opetusministeri  Grahn-Laasonen on vedonnut OECD:n selvitykseen, jonka mukaan kotihoidontuki olisi syynä maahanmuuttajanaisten heikkoon työllistymiseen ja se kannustaa pitämään lapset kotihoidossa. Jos perheessä on useampi lapsi, on suuri houkutus pitää äiti kotona kotihoidon tuen turvin. Tämä varmasti pitää paikkansa ainakin joissakin tapauksissa.

Päiväkodin vaikutus maahanmuuttajalasten kielenoppimiseen on ratkaiseva. Heidän kielitaidossaan on usein puutteita ja integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan heikentyy.

Puutteellinen suomen kielen taito heikentää koulumenestystä ja pärjäämistä yhteiskunnassamme. Eriytyminen suomalaisesta kulttuurista, tiedon saanti ympäröivästä yhteiskunnasta sekä yksipuolinen kommunikointi vain oman kieliryhmänsä sisällä altistaa väärinkäsityksille, mahdollistaa kielteisen asennoitumisen valtakulttuuriin ja on selkeä riski ääriajattelulle. Kyseessä on myös turvallisuuskysymys, kuten olemme muiden maiden virheistä oppineet.

Koulunkäyntiin ja yleensä kotoutumiseen vaikuttaa erityisesti äitien kielitaito, joten heidät tulisi myös saada kieliopetuksen pariin tiiviimmin. Tämä vahvistaisi naisten mahdollisuuksia kotoutua ja päästä työnsyrjään kiinni. Kulttuurisiin asenteisiin on vaikeampi vaikuttaa, mutta yhteiskuntana voimme varmistaa kaikille mahdollisuuden kielen oppimiseen. Joskus on turvauduttava vastikkeellisiin etuuksiin – tai ylimääräiseen kädenojennukseen, jotta varmistamme riittävän kielitaidon oppimisen.

Entäpä jos maahanmuuttajaäiti ei menettäisikään kotihoidontukea laittaessaan lapsensa puolipäiväisesti päivähoitoon? Edellyttäen tietysti, että äiti itse osallistuu perusteellisempaan kielikoulutukseen joko työharjoittelun ohella tai varsinaisessa kieliopetuksessa ja lapset olisivat päivähoidossa?Tämä tukisi sekä äitien että lasten kielitaitoa.

Jos maahanmuuttajanaisille kotihoidon tuki on todellinen kannustinloukku työllistymiseen eikä rohkaise laittamaan lapsia varhaiskasvatuksen pariin, silloin on mietittävä kyseistä ryhmää tukevia ratkaisuja sen sijaan, että leikataan kaikilta kotihoidon tukea.

Useiden tutkimusten mukaan kotihoito on hyvä hoitomuoto alle 3-v. lapsille, mm. kiintymissuhteen kehittymisen ja infektioiden vähenemisen vuoksi. Lisäksi useissa perheissä on halu hoitaa lapsia kotona ja realistinen mahdollisuus siihen tulee turvata. Tämä vapauttaisi päivähoitopaikkoja sitä kipeämmin tarvitseville.

Yhteiskunnan tulee varmistaa kaikille lapsille tasa-arvoiset lähtökohdat. On tosiasia, että on ryhmä lapsia, jotka selkeästi hyötyisivät varhaisesta päivähoidosta. Varhaiskasvatuksessa pitäisikin painopisteen olla niiden tukemisessa, jotka sitä eniten tarvitsevat. Tuen ja resurssien kohdistaminen riskivanhemmuuteen, erityislasten varhaiseen tukeen sekä maahanmuuttajataustaisiin lapsiin on investointi tulevaisuuteen.

(Kirjoitettu yhdessä Kati Nummensalon kanssa)

26. syys, 2018

Julkaistu. KDlehti 9/2018

Kilpailuttamisen vaikutusta säästöihin ja laadun parantumiseen pitää pohtia kriittisesti. Oikein ja kohtuudella tehtynä se pakottaa kirittämään laadussa eikä pelkästään polje hintoja. Mutta onko kilpailuttaminen onnistunut näissä?

Asettamalla toimijat kilpailemaan keskenään voidaan saada hinnat alas, mutta usein laadun kustannuksella. Vaarana on, että laadukkaat toimijat karsiutuvat pois. Erityisesti sote-alalla toimivat pk-yritykset ovat heikoilla näissä koventuvissa kilpailutuksissa. Monikansalliset suuryritykset voittavat kilpailutuksia tilapäisellä alihinnoittelullaan ja verovarojen lisäksi menetämme laadukasta kotimaista osaamista. Laatukriteerit, työhyvinvointiin vaikuttavat seikat sekä ympäristövaikutukset pitäisi huomioida paremmin kilpailutuksissa. Hintoja poljettaessa mm. rakennusyhtiöt ajautuvat käyttämään halpaa ulkomaalaistyövoimaa saadakseen kilpailutukset läpi tai tingitään turvallisuudesta.

Kilpailuttaminen voi olla äärettömän työläs ja kallis prosessi – varsinkin pienille toimijoille. Kun samaa urakkaa hakee kymmenet eri yritykset, on kilpailutusprosessi pahimmillaan vienyt monen vuoden työpanoksen kokonaisuutena. Järjestömaailmassa vastaavanlaista resurssien tuhlausta ovat jokavuotiset hankehakemukset. Jos avustuksen sattuu saamaan, sitoo hankkeen raportointi suuren määrän työtä, joka pitäisi käyttää kohderyhmän palvelemiseen ja toiminnan kehittämiseen. Kilpailuttamiseen, raporttien ja lomakkeiden tekemiseen käytetyt kustannukset päätyvät loppupeleissä asiakkaiden ja yhteiskunnan maksettaviksi.

Kilpailuttaminen on usein hidas prosessiksi eikä kaikkien taloustilanne kestä pitkiä odotusaikoja. Yritykselle/järjestölle on riski investoida tai palkata työntekijöitä ellei tiedä onko uusia sopimuksia tai avustuksia tulossa.

Tosin voidaan ajatella niinkin, että kilpailuttamisella ja hankehakemusten työstämisellä on työllistävä vaikutus. Mutta eikö mieluummin käytettäisi resursseja investointeihin, kehittämiseen tai työhyvinvointiin? Ehkä seuraavalla kierroksella tällainen yritys (mikäli vielä hengissä) voittaisi laadulla ja osaamisella ne hankehakemukset, joissa logo on asianmukaisesti merkitty, vaadittu sivumäärä täytetty ja terminologia hallussa.

Tehtäessä merkittäviä hankintoja, on kommunikaatio ostajan ja palvelun tarjoajan välillä tärkeää. Kilpailuttamisessa kahdenkeskinen neuvottelu ja syvällisempi perehtyminen on kuitenkin estetty kesken prosessin, sillä tiedon pitää olla avointa kaikille osapuolille. Tämä johtaa siihen, että hakija välttää kysymästä ratkaisevia kysymyksiä julkisesti siinä pelossa, että joutuu avaamaan omia innovaatioitaan kilpailijoiden käyttöön.

Sote-alalla parin vuoden välein tapahtuvat kilpailutukset tulevat vaarantamaan sellaisten investointien tekemisen, joilla olisi ennaltaehkäisevä vaikutus. Pätkäsopimukset houkuttelevat alihinnoitteluun ja välittömiin tuloksiin laadun kustannuksella. Olemmeko ajautumassa projektien ja kilpailutusten ehdoilla toimivaan pätkätyöelämään, jossa uskallus pitkän tähtäimen investointeihin ja kehittämiseen

26. syys, 2018

Julkaistu: Aamulehti 11.9.2018

Suuri yhteiskunta eli Big Society on uusliberalistien suosima malli, jossa vastuu itsestä ja lähiympäristöstä siirretään kansalaisille itselleen. Idea on lähtöisin Britanniasta, missä ex-pääministeri Thatcher ideoi mallin ja ex-pääministeri Cameron toteutti sen.  Idea realisoitui mittavina julkisten palvelujen leikkauksina.

Cameron tavoitteli – ymmärrettävistä syistä – järjestelmää, jossa päästäisiin eroon vastikkeettomista tuista joilla on taipumus passivoida kansalaisia. Ääneen jäi sanomatta, että sosiaaliavustusten leikkaamisella uskottiin yhteiskunnallisen vastuun kasvavan. Eli kansalaiset pakotettiin ottamaan vastuu itsestään. Tämän varjolla sitten oikeutettiin massiiviset julkisen sektorin leikkaukset. Uudistuksessa kirjastojen, puistojen siivoaminen ym. yhteisöllinen toiminta siirtyivät vapaaehtoisten vastuulle. Big society mielikuvamarkkinoitiin Britanniassa uskottelemalla, että tavoitteena on yhteisöllisyyden lisääminen, vaikka todellisuudessa tavoitteena oli raivata julkinen palvelusektori vapaiden markkinoiden tieltä.  

Kuntien taloudesta päättäville Big Society kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta. Yhteisöllisyyteen ja kansalaisyhteiskuntaan vetoamalla julkisten palveluiden leikkaukset saadaan kuulostamaan oikeutetuilta.

Kolmannen sektorin vastuulle on Suomessakin enenevässä määrin siirtymässä niitä, jotka eivät terveysmarkkinoille kelpaa. Järjestöissä tehdään hyvää työtä, mutta eivät ne kuitenkaan saa korvata julkisten toimijoiden perustehtäviä. Sitä paitsi kolmas sektori tarvitsee myös resursseja, jos sen oletetaan korvaavan julkiselta sektorilta karsittuja palveluja.

Kolmannen sektorin rahoitusta on vähennetty, vaikka avuntarvitsijoita on tullut lisää. Kehitys meillä näyttää samansuuntaiselta kuin Britanniassa. Oletuksena on, että kolmas sektori saa rahoituksen hyväntekeväisyydestä.

Ovatko kansalaiset varautuneet siihen, että joutuvat mittavasti kompensoimaan julkisia palveluja? Omaishoito on esimerkki siitä, mihin julkiset leikkaukset johtavat. Julkisten laitospaikkojen vähentämisellä pakotetaan potilaita kotiutumaan - usein ilman riittävää kuntouttamista.

Yhteisöllisyys ja kansalaisyhteiskunnan toiminta ovat ehdottomasti tavoiteltavan arvoisia asioita, mutta niiden varjolla ei pidä oikeuttaa hyvinvointivaltion alasajoa. On täysin oikeutettua odottaa, että me vahvat ja terveet kannamme vastuun omasta elämästämme. Mutta sairauden, työttömyyden tai ikääntymisen kohdatessa pitäisi saada luottaa siihen, että yhteiskunnan turvaverkko pitää.

26. syys, 2018

Julkaistu: Pirkkalainen 26.9.2018

Terveyskustannusten kasvun hillitsemiseksi ja hoidon vaikuttavuuden parantamiseksi on olemassa yksinkertaisiakin keinoja.  Ne eivät edellytä uutta hallinnonporrasta ja ennen kaikkea niiden vaikuttavuudesta on jo kokemuksia. Yksi niistä on panostaminen pysyvään hoitosuhteeseen.

Tutkimusten mukaan potilaat kertovat avoimemmin vaivoistaan ja elintavoistaan tutulle kuin alati vaihtuville lääkäreille. Tutkimukset vahvistavat myös sen, että tutun lääkärin ohjeita noudatetaan paremmin ja potilaat ottavat enemmän vastuuta omasta terveydestään.

Hoidon jatkuvuus varmistaa laadun, tehokkuuden, tuo säästöjä sekä potilaiden kuolinriski pienenee merkittävästi. Kun molemmat osapuolet tuntevat toisensa, ei tarvitse perehtyä potilaan sairaushistoriaan eikä resursseja ja aikaa kulu turhiin tutkimuksiin. Vaihtuvat lääkärit kirjoittavat paljon lähetteitä ja tällainen ylihoito luonnollisesti nostaa terveydenhuollon kustannuksia.

Potilaat myös arvostavat pysyvää hoitosuhdetta. Viimeisten vuosien aikana jatkuvuus vastaanotoilla on kuitenkin vähentynyt 90 prosentista 30 prosenttiin vuosina 1999-2012. Potilaiden turvattomuus on lisääntynyt ja se synnyttää tarvetta lisäkäynteihin. Kuka on vastuussa hoidosta, jos lääkärit vaihtuvat tiuhaan?

Terveyskustannuksista 80 % kertyy tällä hetkellä paljon palveluja tarvitsevista. Erityisesti heille pysyvä hoitosuhde olisi äärimmäisen tärkeää.Suunnitteilla oleva valinnanvapaus ei kuitenkaan takaa pysyvää hoitosuhdetta, sillä asiakas voi valita ainoastaan oven, jota kautta haluaa tulevat hoitonsa saada.

Suomessa toteutettiin 1985-93 Kelan rahoituksella kokeilu, jossa itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivat yleislääkärit vastasivat 40 000 potilaan perusterveydenhuollosta. Kokeilun perusteella lääkäriin pääsy nopeutui, hoidon jatkuvuus ja tyytyväisyys palveluihin paranivat sekä se oli kustannustehokasta. Jostain syystä tutkimusraportti kuitenkin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Muualla Euroopassa on kokemusta yksityisinä ammatinharjoittajina toimivista yleislääketieteen erikoislääkäreistä, jotka ovat erikoistuneet potilaan kokonaisvaltaiseen hoitoon. Potilaat voivat valita lääkärinsä joka rajaa potilaslistansa työtilanteensa mukaan, jolloin työmäärän hallinta toimii ja vastaanotolle pääsee samana päivänä. Lääkärit toimivat kollektiivisella sopimuksella osana julkista terveydenhuoltoa. Järjestelmästä puuttuvat myös välikädet, lääkäriasemat, jotka ottavat osansa tuotosta.

Pirkkalassa on hyviä kokemuksia hoitaja-lääkäri -työparityöskentelystä. Erityisesti moniongelmaiset ja pitkäaikaissairaat ovat tyytyväisiä pysyvään hoitosuhteeseen, joka turvaa sairauden seurannan.

Joten Euroopan kustannustehokkainta terveydenhuoltoa ei kannata vaarantaa kertarysäyksellä, jonka vaikutuksista ei ole tietoa. Edetään rauhallisesti, kehitetään toimiviksi todettuja malleja ja varmistetaan pysyvien hoitosuhteiden syntyminen. Näin saavuttaisimme tyytyväiset potilaat ja selkeitä kustannussäästöjä. Näitä tavoitteita ei luulisi kenenkään vastustavan.