Aivoni ajattelevi, kynäni kirjoittavi..

30. syys, 2022

Maaseudun Tulevaisuus 23.9.2022 /Yliökirjoituksena, laajennettu versio

Sote-uudistuksen tavoitteiden toteuttaminen on jäänyt hyvinvointialueiden (HVA) vastuulle. Uudistukseen lähdetään kuitenkin taloudellisesti melkoiselta takamatkalta. Jo vuosi sitten Veronmaksajien keskusliiton mukaan soten lisärahantarve 2028 mennessä olisi 6,4 miljardia, mikä tarkoittaa yli 5 prosenttiyksikön korotusta verotukseen.

Lisää haasteita sekä soten että valtion talouteen on ilmaantunut sen jälkeen ja osa HVA:sta on jo lähtökohtaisesti elinkelvotonta. KD ensimmäisenä puolueena julkaisi soten talouden korjaussarjan 8.9. Lisää voit lukea ratkaisuineen www.kd.fi.

Ensinnäkin rahoituksen määräytymisperusteissa on valuvikoja. Palvelutarpeen kasvun huomioiminen ainoastaan 80-prosenttisesti aiheuttaa haasteita väestön ikääntyessä ja todellisen palvelutarpeen kasvaessa. Tiukkeneva talous pakottaa valitsemaan ketä tai mitä hoidetaan ja millä perustein. Palvelutarpeen kasvu onkin resursoitava täysimääräisesti myös ensimmäisten kahden vuoden jälkeen.

Rahoitus perustuu pääosin jo kirjattuihin potilastietoihin, joten tarvevakiointi ei ota huomioon hoitamatta jäänyttä palveluntarvetta, kun lääkäriin ei ole ensinkään päästy. Yhtenä uudistuksen perusteista oli juurikin se, että lääkäriin ei pääse. Joten sote-palvelujen käyttötietoon perustuva rahoitusjärjestelmä voi ylläpitää tai jopa lisätä alueellisia terveyseroja.

Lisäksi väestökerroin vääristää rahoitusta, koska se ei kohtele erilaisia väestöpohjia oikeudenmukaisesti. Ikääntyvät alueet ja väestökatoalueet kärsivät. Tämä kärjistää alueellisia terveyseroja, mikä on täysin vastoin uudistuksen tavoitteita.

Vaikeutta tuo myös työterveyden erilainen kattavuus eri alueilla. HVA:lla, joissa on paljon pätkätyöläisiä tai työttömiä, käytetään enemmän julkisia palveluja kuin sellaisilla, joissa väestö on enimmäkseen työterveyden parissa. Tämä vaikuttaa myös piilossa olevaan palvelutarpeeseen.

Väestökertoimen painoarvoa onkin tasattava ja kartoitettava työterveyden parissa olevien määrä suhteessa julkisten palvelujen varassa oleviin.

Toiseksi, rahoitusmallista puuttuu riittävät taloudelliset kannustimet tuottaa hyvinvoinnin- ja terveydenedistämispalveluja. Ellei tähän panosteta, mitkään resurssit eivät riitä. On nurinkurista, että HVA saa sitä enemmän rahoitusta, mitä sairaampi väestö on. Kannuste ennaltaehkäisyyn siis puuttuu. Kunnat voivat osaoptimoida säästämällä HyTe-palveluista, koska lasku ongelmien pahenemisesta siirtyy HVA:lle.

On siis luotava taloudelliset kannustimet. Tuloksellisesta ja vaikuttavasta hyte-toiminnasta pitää antaa lisäbonukset kuntien ja HVA:n lisäksi myös kolmannelle sektorille ja yrityksille. Rahoituksen pitää perustua saavutettuun muutokseen, ei ainoastaan sairastavuuteen. Sairastavuus on oikeudenmukainen peruste hyvinvointialueen perustamistilanteessa, mutta sen jälkeen on palkittava nimenomaan muutoksesta, ei pysyvyydestä. Muutosperustaisuus kannustaa toiminnan tehostamiseen.

Kolmanneksi, HVA:lle siirtyvät kustannukset on laskettu kuntien v. 2021 tilinpäätösten ja v. 2022 talousarviotietojen perusteella. Mitä pienemmät sote-menot kunnilla noina vuosina on, sitä vähemmän rahaa siirtyy HVA:lle.  Osassa kunnista onkin tehty tietoista alibudjetointia ja hoivavelan purkamista ei ole kiirehditty viimeisten vuosien sote-menojen alas painamiseksi. HVA:lle on siis siirtymässä liian vähän rahoitusta. Sen vuoksi siirtolaskelmat olisi pitänyt tehdä koronaa edeltäviltä ns. normaalivuosilta, jolloin ei myöskään olisi painetta sote-menoilla kikkailuun.

HVA:lla on kannustin käyttää kaikki saamansa rahoitus. Kannuste panostaa palveluihin on, mutta kannusteita säästää ei ole. On luotava malli, jossa HVA voi käyttää mahdollisen ylijäämän esim. toiminnan kehittämiseen. Myös työntekijöitä on palkittava kustannustehokkaista ja laadukkaista toimintamalleista.

Alun perin myönnetty rahoitus tarkistetaan jälkikäteen vastaamaan todellisuudessa syntyneitä kustannuksia. Tämä synnyttää vahvan kannustimen käyttää myönnetyt resurssit viimeistä euroa myöten. Valtion on nimittäin vaikea seurata syntyvätkö ongelmat huonosti järjestetyistä palveluista vai tekijöistä, joihin alue ei voi omilla toimillaan vaikuttaa. Lakisääteiset palvelut on kuitenkin tuotettava, vaikka rahat olisivat lopussa. Joten valtio joutuu myöntämään lisäresursseja.

Haluamme, että uudistus onnistuu, joten korjaaminen on aloitettava välittömästi. Ongelmia ei pidä siirtää tuleville hallituksille.

30. syys, 2022

Pirkkalainen 21.9.2022

”Suomalainen terveydenhoito vaatii keskustelua priorisoinnista. Kaikkia potilaita ei kyetä hoitamaan” sanovat johtajalääkärit (Kauppalehti 3.9). ”Meidän ei pidä kysyä, pitääkö priorisoida, vaan miten priorisoidaan” kertoo puolestaan Terveydenhuollon palveluvalikoiman priorisointi -hankkeen vetäjä, terveydenhuollon tuotantotalouden apulaisprofessori Paulus Torkki.

Priorisointi on valintaa, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Se ei tarkoita hoidotta jättämistä, vaan tarkoituksen­mukaisten hoitokeinojen valintaa. Valitettavasti viime vuosina kriisiytynyt pula hoitajista ja lääkäreistä on näyttäytynyt hoidotta jättämisenä, kun hoitoon ei ajoissa pääse.

Resurssipula valitettavasti pakottaa valitsemaan ketä/mitä hoidetaan ja millä perustein. Koronan aikana nousi keskusteluun ongelma hengityskoneiden riittävyydestä. Päätös silloin oli, että jäljellä olevat vuodet ratkaisevat kuka saa ja kuka ei tilanteessa, jossa käytettävissä on rajatusti laitteita. Luonnollisesti tällainen herättää huolta ikääntyvissä.

Voiko priorisointi perustua pelkkiin kustannuksiin?

Erityisen kalliin hoidon antamatta jättämistä ei voida lain mukaan perustella sillä, että resurssit ovat rajalliset ja muuten jäisi niin paljon muita potilaita hoitamatta. Mikään muu priorisointi yksittäisissä hoitoratkaisuissa ei itse asiassa ole lainmukaista kuin sairauteen, hoidon tarpeeseen ja hoidon vaikuttavuuteen kohdistuva. Viimekädessä kyse on perustuslaissa turvatusta oikeudesta elämään.

Millä tasolla priorisointi sitten pitäisi tehdä ja millä perustein?

Yksikään poliitikko ei halua/uskalla priorisoida. Todellisuudessa he kuitenkin priorisoivat ohjaamalla resursseja. Itse asiassa resursseja, joita hallitus on heille ensin jakanut. Käytännön priorisointia eivät poliitikot kuitenkaan tee, sen tekee etulinjassa oleva työntekijä, jonka on tehtävä sitä päivittäin. Kuka hoidetaan ensiavussa kiireellisenä ja ketkä voivat odottaa?

Eri ammattikuntien välilläkään priorisointia on vaikea tehdä, sillä kukin näkee oman sektorinsa vaikuttavana.  Entä potilaat? Haasteena siinä on, että ihmisten odotukset ylittävät aina järjestelmän mahdollisuudet. Perustuslaki ei luo potilaalle subjektiivista oikeutta saada kaikkea mahdollista terveydenhuoltoa. Se, mikä on riittävää, on tulkinnanvaraista, eikä sitä ole lainsäädännöllä kovin tarkasti määritelty.

Pitäisikö vastuu priorisoinnista siirtää pois perustasolta, ylätasolle, josta käsin resurssit jaetaan? Nyt yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteiden toteuttaminen on perustason vastuulla, vaikka resurssit raamittavat käytännön toteutusta.

Nykytilanne on ongelmallinen potilaiden oikeuksien, ammattilaisten oikeusturvan ja valvonnan kannalta. On päästävä eroon ns. piilopriorisoinnista, jossa on epäselvää, kuka on vastuussa ja kuka tekee millä kriteereillä.

Avoin keskustelu priorisoinnista on siis aloitettava nopeasti. Siihen pitää osallistaa päättäjien, palveluntuottajien, viranomaisten ja ammattilaisten lisäksi asukkaat. Lainsäätäjille lopulta jää valta tehdä linjaukset ja resurssien jakaminen oman arvomaailmansa pohjalta.

Mitä julkisempaa ja läpinäkyvämpää priorisoinnista ja sen taustalla olevista arvoista saadaan, sitä varmemmin oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus toteutuu.

30. syys, 2022

Aamulehti 14.9.2022

Sote-uudistus toteutettiin hallinto edellä ja rahoitus jäi valuvikaiseksi. Osa alueista on jo lähtökohtaisesti elinkelvottomia. Tämä johtaa vääjäämättä lähivuosina hyvinvointialueiden yhdistämisiin. Kd ensimmäisenä puolueena julkaisi soten talouden korjaussarjan, jossa esitetään ratkaisuja valuvikoihin. Tässä muutamia ongelmia ja lisää voit lukea ratkaisuineen www.kd.fi.

Sote-uudistuksen sisällön ja tavoitteiden käytännön toteuttaminen jää nyt hyvinvointialueiden vastuulle. Uudistukseen lähdetään kuitenkin taloudellisesti melkoiselta takamatkalta. Jo vuosi sitten Veronmaksajien keskusliitto arvioi, että soten lisärahantarve vuoteen 2028 mennessä olisi 6,4 miljardia, mikä tarkoittaa yli 5 prosenttiyksikön korotusta verotukseen. Lisää haasteita sekä soten että valtion talouteen on ilmaantunut matkan varrella, mutta mikään ei ole pysäyttänyt uudistusta, ongelmia on laastaroitu lisälainoilla.

Ensinnäkin rahoituksen määräytymisperusteissa on valuvikoja. Palvelutarpeen kasvun huomioiminen ainoastaan 80-prosenttisesti aiheuttaa haasteita väestön ikääntyessä ja todellisen palvelutarpeen kasvaessa. Lisäksi hoitamatta jäänyt palveluntarve, kun lääkäriin ei ole ensinkään päästy, pitäisi huomioida. Rahoitus perustuu pääosin kirjattuihin potilastietoihin, joten tarvevakiointi ei huomioi piiloon jääneitä tarpeita. Näin sote-palvelujen käyttötietoon perustuva rahoitusjärjestelmä voi ylläpitää tai jopa lisätä alueellisia terveyseroja.

Lisäksi väestökerroin ja sen painotus vääristää hyvinvointialueiden rahoitusta, koska se ei huomioi erilaisia väestöpohjia oikeudenmukaisesti. Alueet, joissa suurin osa väestöstä on työterveyden/vakuutusperusteisen hoidon parissa saisivat saman kuin alueet, joissa väestö julkisten palvelujen varassa ja väestö ikääntynyttä. Tämä kärjistää alueellista eriarvoisuutta, mikä on täysin vastoin uudistuksen tavoitteita.

Toiseksi, hyvinvointialueilta puuttuu riittävät taloudelliset kannustimet tuottaa hyvinvoinnin- ja terveyden edistämispalveluja. Ellei tähän panosteta, mitkään resurssit eivät riitä. On nurinkurista, että hyvinvointialue saa sitä enemmän rahoitusta, mitä sairaampi väestö on. Kannuste ennaltaehkäisyyn siis puuttuu. Kunnat voivat osaoptimoida säästämällä omista HyTe-palveluista, koska lasku ongelmien pahenemisesta siirtyy hyvinvointialueelle. Siis veronmaksajille.

On luotava riittävät taloudelliset kannustimet tuottaa hyte-palveluja. Tuloksellisesta ja vaikuttavasta hyte-toiminnasta on myönnettävä lisäbonukset kuntien ja alueiden lisäksi kolmannelle sektorille ja yrityksille.

Hyvinvointialueella on vahva kannustin käyttää kaikki se rahoitus, jonka se saa. Kannuste panostaa palveluihin on, mutta kannusteita säästää ei ole. Valtion taholta on vaikea seurata syntyvätkö ongelmat huonosti järjestetyistä palveluista ja tehottomuudesta vai tekijöistä, joihin alue ei voi omilla toimillaan vaikuttaa. Alun perin myönnetty rahoitus tarkistetaan jälkikäteen vastaamaan todellisuudessa syntyneitä kustannuksia, joten tämäkään ei ohjaa tiukkaan talouteen.

Soten korjaaminen on aloitettava välittömästi, ongelmia ei pidä siirtää tuleville hallituksille.

30. syys, 2022

KDLehti 8/2022

Omaishoidon merkitys kasvaa väen ikääntyessä. Osa omaishoitajista haluaisi pysyä työelämässä kiinni ja ansiotyö lisäisikin heidän hyvinvointiaan ja samalla parantaisi taloudellista tilannetta. Osaamisen ylläpitäminen on yhteiskunnallisestikin tärkeää ja työn luomat sosiaaliset suhteet vaikuttavat positiivisesti omaishoitajan hyvinvointiin. Yhteiskunta hukkaa paljon tuottavaa työvoimaa, mikäli omaishoitajien työn vastaanottamista tällä hetkellä haittaavia kannustinloukkuja ei selvitetä ja pyritä purkamaan.

Omaishoitaja törmää pitkältä samanlaisiin kannustinloukkuihin kuin monet muutkin. Esimerkiksi ottaessaan vastaan pätkätyötä, voikin menettää jonkin etuuden, esimerkiksi asumistuen. Yllättävän monet omaishoitajat eivät ole ilmoittautuneet työttömiksi työnhakijoiksi, koska eivät voi osoittaa olevansa käytettävissä kokopäivätyöhön. Osapäivätyö olisi monelle sopiva kompromissi.

Yksi syy siihen, että omaishoitaja ei uskalla työllistyä, on ongelmat sijaishoidossa. Vaihtoehtoja erilaisiin omaishoidon tilanteisiin ei aina ole saatavilla. Vapaapäivät jäävät käyttämättä, mikäli osa vapaasta kuluu hoidettavan kuljettamiseen toiselle paikkakunnalle.  Myös huoli jatkuvasti vaihtuvista hoitajista arveluttaa, sillä hoidettavilla voi olla useitakin haasteita päivittäisessä selviytymisessä.

Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se joustamaton työelämä. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan esimerkiksi työaikojen ja vapaiden järjestelyn osalta. Ansiotyön ja omaishoidon joustava yhteensovittaminen olisikin kannattavaa henkilöstöpolitiikkaa.

30. syys, 2022

Pirkkalainen 17.8.2022

Miltä kuulostaa yhteiskunta, jossa kunnioitetaan vanhempia, lapset opetetaan puhumaan totta silloinkin, kun se on heidän etujensa vastaista? Tai heikommista pidetään huolta myös silloin, kun on taloudellisesti tiukkaa? Jos nämä asiat kuulostavat itsestään selviltä, niin niiden pitääkin. Elämmehän demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka arvot perustuvat kristillisiin arvoihin.

Yhteiskunnissa, joissa ei ole kristinuskoon perustuvia arvoja, ei myöskään ole toimivaa demokratiaa eikä tasa-arvoa - mukaan lukien taloudellinen, sosiaalinen ja terveydellinen tasa-arvo. Jos ei ole korkeampaa eettistä perustaa, ajaudutaan arvotyhjiöön, jossa oikean ja väärän raja on suhteellinen ja siirrettävissä tilanteen ja tarpeiden mukaan.

Meille kristittyinä ihmisarvo on markkina-arvoa tärkeämpää, joten eriarvoistumista ja syrjäytymistä pitää estää turvaamalla tasapuoliset lähtökohdat kaikille. Haluamme suojella elämää sen kaikissa vaiheissa, myös luontoa. Emme voi lisätä kulutusta loputtomasti ja syödä resursseja tulevilta polvilta.

Oikeudenmukaisuus ja moraali antavat raamit meidän toiminnallemme. Joskus moraaliset ratkaisut tehdään pelkän järjen avulla ja niitä perustellaan esimerkiksi taloudellisilla seikoilla tai mukavuudenhalulla. Siinä helposti mennään vahvempien ehdoilla. Kristilliset arvot suojelevat heikompia - ja myös niitä, jotka eivät Raamatun arvoja jaa.

Meidän päätöksiimme pitäisi vaikuttaa absoluuttinen oikea ja väärä, jota ei voisi valikoivasti pilkkoa osiin ja käyttää itselleen sopivissa tilanteissa. Moraali ja oikeudenmukaisuus näyttävät kuitenkin olevan alisteisia yhteiskunnan muutoksille. Suomessa on viimeisten vuosien aikana kyseenalaistettu kristillisiä arvoja ja arvoliberalismi on nostettu ihanteeksi.

Arvoliberaali haluaa irti kaikista normeista ja säännöistä, jotta voisi toteuttaa toiveitaan ja tarpeitaan vapaasti. Jos eläisimme täysin ilman rajoituksia ja normeja, muodostaisimme normit ja säännöt omista tarpeistamme ja pyrkimyksistämme käsin. Jos ei ole mitään korkeampaa eettistä perustaa, voimme ajautua arvotyhjiöön, jossa oikean ja väärän raja on suhteellinen ja siirrettävissä tilanteen mukaan. Lapsi, jonka elämästä puuttuu rajoja asettava aikuinen, ohjautuu median, kavereiden ja viihteen arvojen mukaan.

Äärimmilleen viety markkinaliberalismi puolestaan haluaa vapautua kaikista esteistä, jotta ihmiset voisivat toteuttaa tavoitteitaan ja ajaa omaa etuaan. Tällainen kaikista rajoitteista vapaa kilpailu käyttää hyväkseen ihmisen ahneutta. Talouselämä kyllä hyötyy, mutta tässä mennään vahvojen ehdoilla. Äärimmilleen viety markkinaliberalismi luo epätasa-arvoiset lähtökohdat terveyden, koulutuksen, varallisuuden ja hyvinvoinnin suhteen. Varattomilla ja syrjäytyneillä olisi hyvin vaikeaa toteuttaa itseään ja tavoitteitaan. Joten vapaus olisikin vain vahvojen ja parempiosaisten vapautta valintoihin. Köyhät ja heikommat jäisivät sivuun jo lähtökohtaisesti. Eriarvoistuminen on myös uhka yhteiskunnan rauhalle ja turvallisuudelle. Kristittyinä haluamme säilyttää todelliset valinnanmahdollisuudet kaikille, sillä meille jokainen ihminen on markkina-arvoa tärkeämpi, ainutkertainen ja tasa-arvoinen.

Sekä markkina- että arvoliberaali karsastavat sääntöjä, rajoituksia että normeja, jotka kuitenkin suojelevat heikompia sekä ylläpitävät tasa-arvoa ja turvallisuutta. Kristittyinä haluamme säilyttää kristilliselle arvoille perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamme, jossa heikommista pidetään huolta. Yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointi korreloivat keskenään. Hyvinvointi lähtee varhaisvuosista ja sen vuoksi perheiden ja lasten hyvinvointia pitää tukea. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on lähdettävä heikomman asemasta. Esimerkiksi lapsen etu menee aikuisen toiveiden ja tarpeiden edelle.

Kristittyinä meidän tulee painottaa oikeuksien ja velvollisuuksien tervettä tasapainoa ja vastuuta sekä lähimmäisen että omasta elämästä.

Ja ennen kaikkea, oikeudenmukaisuuden pitää toteutua yhteiskunnallisessa päätöksenteossa silloinkin, kun se on ristiriidassa henkilökohtaisen edun kanssa.