Aivoni ajattelevi, kynäni kirjoittavi..

26. syys, 2018

Julkaistu. KDlehti 9/2018

Kilpailuttamisen vaikutusta säästöihin ja laadun parantumiseen pitää pohtia kriittisesti. Oikein ja kohtuudella tehtynä se pakottaa kirittämään laadussa eikä pelkästään polje hintoja. Mutta onko kilpailuttaminen onnistunut näissä?

Asettamalla toimijat kilpailemaan keskenään voidaan saada hinnat alas, mutta usein laadun kustannuksella. Vaarana on, että laadukkaat toimijat karsiutuvat pois. Erityisesti sote-alalla toimivat pk-yritykset ovat heikoilla näissä koventuvissa kilpailutuksissa. Monikansalliset suuryritykset voittavat kilpailutuksia tilapäisellä alihinnoittelullaan ja verovarojen lisäksi menetämme laadukasta kotimaista osaamista. Laatukriteerit, työhyvinvointiin vaikuttavat seikat sekä ympäristövaikutukset pitäisi huomioida paremmin kilpailutuksissa. Hintoja poljettaessa mm. rakennusyhtiöt ajautuvat käyttämään halpaa ulkomaalaistyövoimaa saadakseen kilpailutukset läpi tai tingitään turvallisuudesta.

Kilpailuttaminen voi olla äärettömän työläs ja kallis prosessi – varsinkin pienille toimijoille. Kun samaa urakkaa hakee kymmenet eri yritykset, on kilpailutusprosessi pahimmillaan vienyt monen vuoden työpanoksen kokonaisuutena. Järjestömaailmassa vastaavanlaista resurssien tuhlausta ovat jokavuotiset hankehakemukset. Jos avustuksen sattuu saamaan, sitoo hankkeen raportointi suuren määrän työtä, joka pitäisi käyttää kohderyhmän palvelemiseen ja toiminnan kehittämiseen. Kilpailuttamiseen, raporttien ja lomakkeiden tekemiseen käytetyt kustannukset päätyvät loppupeleissä asiakkaiden ja yhteiskunnan maksettaviksi.

Kilpailuttaminen on usein hidas prosessiksi eikä kaikkien taloustilanne kestä pitkiä odotusaikoja. Yritykselle/järjestölle on riski investoida tai palkata työntekijöitä ellei tiedä onko uusia sopimuksia tai avustuksia tulossa.

Tosin voidaan ajatella niinkin, että kilpailuttamisella ja hankehakemusten työstämisellä on työllistävä vaikutus. Mutta eikö mieluummin käytettäisi resursseja investointeihin, kehittämiseen tai työhyvinvointiin? Ehkä seuraavalla kierroksella tällainen yritys (mikäli vielä hengissä) voittaisi laadulla ja osaamisella ne hankehakemukset, joissa logo on asianmukaisesti merkitty, vaadittu sivumäärä täytetty ja terminologia hallussa.

Tehtäessä merkittäviä hankintoja, on kommunikaatio ostajan ja palvelun tarjoajan välillä tärkeää. Kilpailuttamisessa kahdenkeskinen neuvottelu ja syvällisempi perehtyminen on kuitenkin estetty kesken prosessin, sillä tiedon pitää olla avointa kaikille osapuolille. Tämä johtaa siihen, että hakija välttää kysymästä ratkaisevia kysymyksiä julkisesti siinä pelossa, että joutuu avaamaan omia innovaatioitaan kilpailijoiden käyttöön.

Sote-alalla parin vuoden välein tapahtuvat kilpailutukset tulevat vaarantamaan sellaisten investointien tekemisen, joilla olisi ennaltaehkäisevä vaikutus. Pätkäsopimukset houkuttelevat alihinnoitteluun ja välittömiin tuloksiin laadun kustannuksella. Olemmeko ajautumassa projektien ja kilpailutusten ehdoilla toimivaan pätkätyöelämään, jossa uskallus pitkän tähtäimen investointeihin ja kehittämiseen

26. syys, 2018

Julkaistu: Aamulehti 11.9.2018

Suuri yhteiskunta eli Big Society on uusliberalistien suosima malli, jossa vastuu itsestä ja lähiympäristöstä siirretään kansalaisille itselleen. Idea on lähtöisin Britanniasta, missä ex-pääministeri Thatcher ideoi mallin ja ex-pääministeri Cameron toteutti sen.  Idea realisoitui mittavina julkisten palvelujen leikkauksina.

Cameron tavoitteli – ymmärrettävistä syistä – järjestelmää, jossa päästäisiin eroon vastikkeettomista tuista joilla on taipumus passivoida kansalaisia. Ääneen jäi sanomatta, että sosiaaliavustusten leikkaamisella uskottiin yhteiskunnallisen vastuun kasvavan. Eli kansalaiset pakotettiin ottamaan vastuu itsestään. Tämän varjolla sitten oikeutettiin massiiviset julkisen sektorin leikkaukset. Uudistuksessa kirjastojen, puistojen siivoaminen ym. yhteisöllinen toiminta siirtyivät vapaaehtoisten vastuulle. Big society mielikuvamarkkinoitiin Britanniassa uskottelemalla, että tavoitteena on yhteisöllisyyden lisääminen, vaikka todellisuudessa tavoitteena oli raivata julkinen palvelusektori vapaiden markkinoiden tieltä.  

Kuntien taloudesta päättäville Big Society kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta. Yhteisöllisyyteen ja kansalaisyhteiskuntaan vetoamalla julkisten palveluiden leikkaukset saadaan kuulostamaan oikeutetuilta.

Kolmannen sektorin vastuulle on Suomessakin enenevässä määrin siirtymässä niitä, jotka eivät terveysmarkkinoille kelpaa. Järjestöissä tehdään hyvää työtä, mutta eivät ne kuitenkaan saa korvata julkisten toimijoiden perustehtäviä. Sitä paitsi kolmas sektori tarvitsee myös resursseja, jos sen oletetaan korvaavan julkiselta sektorilta karsittuja palveluja.

Kolmannen sektorin rahoitusta on vähennetty, vaikka avuntarvitsijoita on tullut lisää. Kehitys meillä näyttää samansuuntaiselta kuin Britanniassa. Oletuksena on, että kolmas sektori saa rahoituksen hyväntekeväisyydestä.

Ovatko kansalaiset varautuneet siihen, että joutuvat mittavasti kompensoimaan julkisia palveluja? Omaishoito on esimerkki siitä, mihin julkiset leikkaukset johtavat. Julkisten laitospaikkojen vähentämisellä pakotetaan potilaita kotiutumaan - usein ilman riittävää kuntouttamista.

Yhteisöllisyys ja kansalaisyhteiskunnan toiminta ovat ehdottomasti tavoiteltavan arvoisia asioita, mutta niiden varjolla ei pidä oikeuttaa hyvinvointivaltion alasajoa. On täysin oikeutettua odottaa, että me vahvat ja terveet kannamme vastuun omasta elämästämme. Mutta sairauden, työttömyyden tai ikääntymisen kohdatessa pitäisi saada luottaa siihen, että yhteiskunnan turvaverkko pitää.

26. syys, 2018

Julkaistu: Pirkkalainen 26.9.2018

Terveyskustannusten kasvun hillitsemiseksi ja hoidon vaikuttavuuden parantamiseksi on olemassa yksinkertaisiakin keinoja.  Ne eivät edellytä uutta hallinnonporrasta ja ennen kaikkea niiden vaikuttavuudesta on jo kokemuksia. Yksi niistä on panostaminen pysyvään hoitosuhteeseen.

Tutkimusten mukaan potilaat kertovat avoimemmin vaivoistaan ja elintavoistaan tutulle kuin alati vaihtuville lääkäreille. Tutkimukset vahvistavat myös sen, että tutun lääkärin ohjeita noudatetaan paremmin ja potilaat ottavat enemmän vastuuta omasta terveydestään.

Hoidon jatkuvuus varmistaa laadun, tehokkuuden, tuo säästöjä sekä potilaiden kuolinriski pienenee merkittävästi. Kun molemmat osapuolet tuntevat toisensa, ei tarvitse perehtyä potilaan sairaushistoriaan eikä resursseja ja aikaa kulu turhiin tutkimuksiin. Vaihtuvat lääkärit kirjoittavat paljon lähetteitä ja tällainen ylihoito luonnollisesti nostaa terveydenhuollon kustannuksia.

Potilaat myös arvostavat pysyvää hoitosuhdetta. Viimeisten vuosien aikana jatkuvuus vastaanotoilla on kuitenkin vähentynyt 90 prosentista 30 prosenttiin vuosina 1999-2012. Potilaiden turvattomuus on lisääntynyt ja se synnyttää tarvetta lisäkäynteihin. Kuka on vastuussa hoidosta, jos lääkärit vaihtuvat tiuhaan?

Terveyskustannuksista 80 % kertyy tällä hetkellä paljon palveluja tarvitsevista. Erityisesti heille pysyvä hoitosuhde olisi äärimmäisen tärkeää.Suunnitteilla oleva valinnanvapaus ei kuitenkaan takaa pysyvää hoitosuhdetta, sillä asiakas voi valita ainoastaan oven, jota kautta haluaa tulevat hoitonsa saada.

Suomessa toteutettiin 1985-93 Kelan rahoituksella kokeilu, jossa itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivat yleislääkärit vastasivat 40 000 potilaan perusterveydenhuollosta. Kokeilun perusteella lääkäriin pääsy nopeutui, hoidon jatkuvuus ja tyytyväisyys palveluihin paranivat sekä se oli kustannustehokasta. Jostain syystä tutkimusraportti kuitenkin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Muualla Euroopassa on kokemusta yksityisinä ammatinharjoittajina toimivista yleislääketieteen erikoislääkäreistä, jotka ovat erikoistuneet potilaan kokonaisvaltaiseen hoitoon. Potilaat voivat valita lääkärinsä joka rajaa potilaslistansa työtilanteensa mukaan, jolloin työmäärän hallinta toimii ja vastaanotolle pääsee samana päivänä. Lääkärit toimivat kollektiivisella sopimuksella osana julkista terveydenhuoltoa. Järjestelmästä puuttuvat myös välikädet, lääkäriasemat, jotka ottavat osansa tuotosta.

Pirkkalassa on hyviä kokemuksia hoitaja-lääkäri -työparityöskentelystä. Erityisesti moniongelmaiset ja pitkäaikaissairaat ovat tyytyväisiä pysyvään hoitosuhteeseen, joka turvaa sairauden seurannan.

Joten Euroopan kustannustehokkainta terveydenhuoltoa ei kannata vaarantaa kertarysäyksellä, jonka vaikutuksista ei ole tietoa. Edetään rauhallisesti, kehitetään toimiviksi todettuja malleja ja varmistetaan pysyvien hoitosuhteiden syntyminen. Näin saavuttaisimme tyytyväiset potilaat ja selkeitä kustannussäästöjä. Näitä tavoitteita ei luulisi kenenkään vastustavan.

26. syys, 2018

Julkaistu: Pirkkalainen 22.8.2018, Kaleva 22.8

Julkisuudessa uutisoidaan karuja asioita vanhustemme arjesta. Erityisesti pitkäaikaishoivassa on piirteitä jotka eivät noudata tutkimusten ja oppikirjojen linjauksia. Psyykelääkkeiden ja fyysisten rajoitteiden käyttö on yleistä iäkkäiden muistisairaiden laitoshoidossa ja kotihoidossa. Voidaan puhua kemiallisesta kaltoinkohtelusta lääkityksellä. Meillä kuolee ihmisiä puutteelliseen ravinnonsaantiin. Näin luettelee geriatrian emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä ikäihmisten ongelmia.

Lähi- ja perushoitajaliitto SuPer puolestaan kertoo, että hoitajien sairauslomat ovat lisääntyneet ja kotihoito pyörii pitkälti henkilökunnan joustamisen ja ylitöiden varassa. Selvityksen mukaan jopa 41 % harkitsee työn vaihtamista. Hoitajien arkeen kuuluu myös väkivallan uhkan lisääntyminen ja lisääntyvä kiire.

Erään omaisen mukaan hänen isänsä luona oli kolmen kuukauden aikana käynyt yli 60 eri hoitajaa. Kuka tällaisessa tilanteessa kantaa kokonaisvastuun vanhuksen hyvinvoinnista? Siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kangas puolestaan on ennustanut, että yksinäisiä vanhuksia koskevat ikävät kuolinuutiset yleistyvät.

Pohjoismainen vertailututkimus väittää, että henkilökunnan määrä on meillä Suomessa merkittävästi alempi kuin muissa Pohjoismaissa. Geriatrien mukaan painehaavoja pidetään suuntaa antavana mittarina hoidon laadusta – meillä niitä on paljon, kertoo Kivelä ja jatkaa: vanhuspalvelujen heikentyminen alkoi 90-luvun laman aikaan ja se kulminoitui rakennepakettiin, jolla piti säästää 300 miljoonaa euroa vanhustenhoidosta.

Emeritaprofessori Kivelän kerronta on karua ja valitettavan totta useissa tapauksissa. Ikävät uutiset tulevat lisääntymään, mikäli tietoiseen vanhuspalvelujen aliresurssointiin ei puututa. Tilanteesta kärsivät vanhusten lisäksi myös heidän läheisensä sekä hoitajat, jotka joutuvat toimimaan vastoin periaatteitaan. Aikaa ei ole riittävästi vanhuksen kohtaamiseen ja riittävään hoivaan.

Vanhusväestön määrä kasvaa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti ja eliniän pidentyessä myös muistisairaudet lisääntyvät. Ikääntyvä väestö tarvitsee laadukkaita, monipuolisia ja yksilöllisiä avo- ja laitospalveluita ja muita asumisratkaisuja. Emme voi jättää vanhuksiamme turvapuhelimien tai ateria-automaattien varaan. Ihminen tarvitsee myös toista ihmistä, kuuntelijaa ja läheisyyden tuomaa turvaa.

Ikäihmiset tarvitsevat virallisen puolestapuhujan, joka on perehtynyt heidän asioihinsa ja puolustaa ikäihmisten asemaa yhteiskunnassa. Kansalaisten oikeuksien turvaamiseksi on Suomeen jo aiemmin perustettu mm. tasa-arvo-, lapsiasiain-, tietosuoja- ja yhdenvertaisuusvaltuutettujen virat. Ikääntyneet todellakin ansaitsevat omansa, Vanhusasiainvaltuutetun.

Yksi keino vaikuttaa ikäihmisten asemaan on siis käydä allekirjoittamassa kansalaisaloite Vanhusasiainvaltuutetun viran perustamiseksi Suomeen oikeusministeriön ylläpitämässä kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa.

26. syys, 2018

Julkaistu: Helsingin Sanomat 10.8.2018

Nykyiset TE-palvelut ja ELY-keskusten yrityspalvelut yhdistyvät ja siirtyvät maakuntien vastuulle ns. kasvupalveluiksi ja ne tuotetaan markkinaehtoisesti. Rahoitus tulee olemaan yleiskatteellista eli rahoja ei korvamerkitä, vaan maakunta itse päättää miten rahat käytetään.

Maakunnan kannusteet työllistää ovat puutteelliset, jopa tavoitteelle vastakkaiset, sillä maakunnat saavat sitä enemmän yleiskatteista rahoitusta mitä enemmän on työttömiä. Kasvupalveluyritykset puolestaan saavat rahoituksensa osin tulosten perusteella.

Työvoimapalvelujen yksityistäminen avaa yrityksille pääsyn URA-asiakastietojärjestelmään, jossa on myös paljon työnhakijoiden terveyteen ja yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita, joita tähän saakka on käsitelty virkavastuulla. Entä jos palveluntarjoaja toteaa, että joidenkin työttömien osalta ei tulosta pystytäkään kerryttämään? Työllisyyspalveluja tarjoavan yrityksen ei siis kannattavuussyistä kannata tarjota tarpeellisia palveluja sellaisille työttömille, jotka eivät todennäköisesti kerrytä nopeita voittoja tai tule työllistymään. Tutkimusten mukaan jopa kolmasosa työttömistä on itse asiassa työkyvyttömiä ja he tarvitsevat muita palveluja kuten terveydenhoitoa.

Kasvupalvelut ovat harkinnanvaraisia eikä työttömällä ole subjektiivista oikeutta niihin.  Jääkö häneltä saamatta palvelut, joiden kautta hän työllistyisi ajan oloon?

Lähipalvelut ovat osoittautuneet tehokkaiksi Pirkanmaalla tehdyssä työllisyyden kuntakokeilussa. Se ei kuitenkaan saa jatkoa. Tulevat kasvupalvelut ovat lähinnä digitaalisia ja tämäkin pahentaa vaikeasti työllistyvien asemaa.

Yksi vakavimmista riskeistä on kuitenkin palvelutarpeen arvioinnin ja -ohjauksen siirtyminen yritykselle itselleen. Palveluntuottaja voisi tällöin ohjata asiakkaita tarpeettomiin, kalliisiin koulutus ym. palveluihin, joita se hyvässä lykyssä itse tuottaisi. Kannustimet siihen, että asiakas työllistyisi pysyvästi, ovat heikot.

On äärettömän tärkeää, että julkinen sektori tekee palvelutarpeen arvioinnin ja -ohjauksen, muutoin tilanne johtaa kermankuorintaan ja julkisten rahojen väärinkäyttöön. Työllistymissuunnitelman laatiminen ja vaikkapa määräaikaishaastattelut ovat viranomaistoimintaa, jota jo perustuslakivaliokunnan aikoinaan antaman lausunnon mukaan ei voi ulkoistaa.

Huomion arvoista on, että suurin osa työttömistä työllistyy täysin ilman palvelujakin, joten miksi heidän työllistämisestään pitäisikin nyt maksaa? Ongelmahan on vaikeasti työllistyvät ja pitkäaikaistyöttömät.